Siitä, kun olen viimeeksi kutonut kankaita, on jo aikaa. Halua on kyllä ollut, mutta aika on ollut ongelma. Nyt verestelen taitojani simppelillä pyyheliinakankaalla, jonka loin varastoistani löytyneistä jämälangoista. Sidoksena on perinteinen kilpikangas. Kankaan rakentaminen sujui pienissä pätkissä kaiken muun elämisen ja olemisen ohessa, niisinnän aloitin Taiderastit-päivänä ja polkuset sidoin pari viikkoa Taiderastien jälkeen.
Kun viimein aloitin kutomisen muistui mieleeni se sama innostus kuin opiskeluaikoina. Huomasin sen myös konkreettisesti – kun edessäni on työ, jossa on ihania lankoja ja värejä, aktivoituvat sylkirauhaseni. Minulta alkaa kirjaimellisesi kuola valumaan kun saan eteeni innostavia lankoja.
Kutoessa ajantaju meinaa hävitä ja kudonta sujuu. Kangaspuut pitävät omaa tuttua ääntään ja nopeasti etenevä kangas pitää otteessaan. Tietoinen läsnäolo, mindfulness, on mielestäni kuvaava sana mielentilalle, kun heittelen sukkulaa puolelta toiselle. Olen huomattavan hyväntuulinen kutoessani enkä malttaisi lopettaa, vaikka puupenkillä istuminen tuntuu takalistossa. Olen astunut myös mukavuusalueeni ulkopuolelle: vuodesta 1997 olen aina puolannut lankapuolat sähkökäyttöisellä puolauskoneella. Nyt olen opetellut käyttämään käsikäyttöistä puolauslaitetta. Se on hidasta, osittain turhauttavaakin, mutta osaan nyt puolata sellaisellakin.
